Hän, tuo pieni tyttö istui taas sairaalan penkillä odottamassa, olisiko ukin tilasta jotain uutta tietoa. Ukki oli siis kaatunut edellisenä päivänä ja viettänyt yön sairaalassa. Sairaalassa jatkuvasti eri tahtiin piippaavat koneet olivat aina ahdistaneet häntä, mutta se ei tälläkään kertaa haitannut, olihan kyseessä ukki. Tuo ainut elämän tärkeistä henkilöistä. Hänellä ei ollut elämässään muita rakkaita. Kaikki muut kohtelivat häntä todella huonosti, eivät edes huomanneet tämän olemassa oloa, mutta ukki oli häntä kohtaan erilainen, hän huomioi hänet aina.

Nyt kuitenkin se ainoa joka huomasi hänen olemassaolonsa makasi liikkumattomana, tuossa sairaalavuoteessa. Ukki oli ollut aina hänen tukenansa, nyt oli oltava toisinpäin. Hänen täytyi olla vahva ukin puolesta. Taas jostain kuului sydänkäyrän loppuminen ja siitä aiheutuva hälyttävä piippaus. Tyttöä ahdisti taas entistä enemmän, hän pelkäsi ukin puolesta. Mitä ukille oli tapahtunut, miksi hänen oli täytynyt olla se joka käveli siitä ovesta ensimmäisenä sisälle, miksi hänen oli täytynyt löytää ukki. Niin monta kysymystä pyöri hänen päässään, kuitenkaan yhteenkään hän ei ollut saamassa vastausta enää ikinä.

Hän vain istui paikallaan ja odotti, odotti että joku tulisi kertomaan hänelle jotain ukin tilanteesta, mutta ketään ei kuulunut pitkään aikaan. Hän vain istui penkillä ja tuijotti eteenpäin kunnes joku astui hänen näkökenttäänsä ja tuli lähemmäs, vain kysyäkseen onko tuo istuja kunnossa. Hänelle se oli pieni teko mutta tuolle joka penkillä istui se oli elämääkin isompi asia sillä hetkellä. Tuo tuntematon näkökenttään tullut henkilö oli joku lääkäri tai jotain vastaavaa, näin tyttö ainakin muisteli henkilön kertoneen hänelle esittäytyessään. Henkilö kuljetti tytön ukin huoneen luokse ja jäi katsomaan kuinka tytön silmissä ollut pelko haihtui samalla sekunnilla, kun tyttö heittäytyi ukin kaulaan ja halasi häntä oikein lujaa. Tuolla sekunnilla kaikki sydänkäyrien piippaus kuulosti taivaan kauneimmalta laululta ja elämä oli taas hetken aikaa onnellista.